Feministinen elokuvatutkimus on tuottanut paljon tekstiä eräästä lajityypistä, joka oli suosituimmillaan 1940-luvulla. Film noir taitaa olla kiistellyin genre elokuvan historiassa. Siitä kirjoittaneet elokuvatutkijat kiistelevät esimerkiksi sen ajankohdasta ja siitä mitkä juonielementit ovat välttämättömiä nimikkeen käyttämiseksi. Jotkut väittävät, että film noir ei edes olisi itsenäinen lajityyppi vaan pikemmin kerronnan tapa, lähinnä kuvaukseen ja valaistukseen liittyvä tyylikonventio, joka vaikutti melodraamoissa ja länkkäreissäkin.
Film noirin naiskuvien on usein todettu heijastavan sota-ajan miesten pelkoa naisten emansipaatiosta. Amerikkalaisten miesten lähdettyä rintamalle naiset valtasivat heidän työpaikkansa, myös perinteisesti miesvaltaiset raskaan teollisuuden työt. Sota-ajan propaganda kannusti naisia (väliaikaiseen) itsenäistymiseen käyttämällä Rosie the Riveterin tapaisia hahmoja, joiden viestinä oli naisten tasaveroinen kyky suoriutua miesten töistä: ”We can do it!” Tämä herätti keskustelua muuttuneista sukupuolirooleista ja niiden merkityksestä amerikkalaiselle ydinperheelle. Sodan päättymisen jälkeen viihdeteollisuus alkoi taas korostaa perinteisempiä naisen rooleja ja sotateollisuudessa työskennelleitä naisia ohjattiin ennen kaikkea sihteerin virkoihin.
Film noir on ymmärretty miehisenä fantasiana ja sen naiskuvassa on nähty vanha tuttu huoran ja enkelin vastakkaisuus. Toista puolta edustaa femme fatale, aggressiivinen, seksuaalisesti vapautunut nainen, joka vetää miehiä puoleensa mutta osoittautuu tuhoisaksi. Onneksi sankarilla on vaihtoehtonaan enkeli, pullantuoksuinen naapurintyttö, jonka olemus säteilee turvallista aseksuaalisuutta.
Tällaista näkemystä lähtee haastamaan Helen Hanson kirjassaan Hollywood Heroines. Hanson nostaa esille kolmannen naistyypin, joka oli hyvin yleinen 1940-luvulla mutta usein tutkijoiden unohtama: ”Working girl investigator”.
Hansonin neljässä esimerkkielokuvassa hahmo on sihteeri, joka ottaa selvittääkseen poliisien möhlimän tapauksen. Etsivänainen liikkuu vapaasti suurkaupungissa ja rikkoo lakia voidakseen auttaa oikeutta. Rikollisten etsinnässä nainen vapautuu sukupuoliroolinsa sosiaalisista rajoista: hän kulkee syrjäisillä kaduilla, kiipeilee talojen katoilla ja omaksuu valepersoonia. Working girl investigator toimii samalla omaksi edukseen, kuten todistaakseen murhasta syytetyn rakastettunsa syyttömyyden.
Film noirien ohella naisetsivän hahmo oli suosittu keveissä ja komediallisissa rikoselokuvissa, joissa murhamysteerioita ratkaisivat naistoimittajat, opettajattaret ja koulutytöt. Suomalaisille tunnetuin lienee Nancy Drew, meille tietysti Neiti etsivä, jota Bonita Granville esitti neljässä 30-luvun lopun tuotannossa.
Hanson käsittelee myös tämän naisetsivän sisarhahmoa toisessa elokuvagenressä, joka on selkeämmin naiskeskeinen: goottilainen mysteeri- tai kauhufilmi, jonka juoni yleensä liittyy romanttiseen rakkauteen. Siinäkin sankaritar tutkii mysteeriä, joka vaikuttaa ratkaisevasti hänen tulevaisuutensa. Olisiko omituisesti käyttäytyvä aviomies siniparta?
Hanson haluaa korostaa myös naisten roolia käsikirjoittajina ja naisten merkitystä elokuvien sekä oletettuina että tosiasiallisina katsojina. Juuri tähän aikaan elokuvia alettiin tehdä ja markkinoida tietoisesti niiden suurimmalle kuluttajaryhmälle eli naisille. Hansonin mukaan Chandlerin ja Hammettin romaaneihin pohjaava kovaksikeitetty, maskuliininen noir-traditio ei ole ainoa mahdollinen. Hän vihjaa sen olevan osittain (mies)tutkijoiden jälkikäteen muokkaama. Film noirin kaanonia on rakennettu unohtamalla elokuvia, teemoja ja rooleja jotka eivät sopineet kuvaan.
Suurin osa Hansonin esille nostamista noireista on kuitenkin b-tuotantoja, Hollywoodin ”marginaalia”. Ne eivät olleet aikansa katsotuimpia eikä niistä ole myöhemmin kasvanut klassikoita tai kulttifilmejä. En usko, että Hawksin ja Tourneurin noirit ovat edelleen katsottuja ja arvostettuja vain sen vuoksi, että ne sopivat paremmin miehiseen traditioon.
Hanson vastaa ennalta tähän kritiikkiin toteamalla, että juuri hänen esimerkkiensä asema marginaalissa tekee niistä todistusvoimaisia film noirin lukuisista eri lähteistä, roolityypeistä ja interteksteistä. Minua tällainen perustelu ei täysin vakuuta, varsinkin kun Hanson on aiemmin pyrkinyt todistamaan naishahmon kulttuurista merkitystä juuri sen suosion avulla. Joka tapauksessa hänen kirjansa laajentaa kiinnostavasti vakiintunutta käsitystä film noirin henkilögalleriasta.
Helen Hanson: Hollywood Heroines. Women in Film Noir and the Female Gothic Film. London & New York: I.B. Tauris, 2007.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti