”Emily delighted to observe the grandeur of these clouds as they changed in shape and tints, and to watch their various effects on the lower world, whose features, partly veiled, were continually assuming new forms of sublimity.” (Radcliffe, 43.)
Sublime: subliimi, ylevä.
Filosofit Kant ja Burke käsittelivät subliimia kauniin ja pittoreskin vastakohtana: se ylittää ihmisen rajallisen käsityskyvyn, järkyttää ja pelottaa. Subliimi on esteettinen kategoria ja sitä kautta kokemisen kategoria: fiktiossa, jossa kerrotaan subliimista luontokokemuksesta esiintyy henkilöitä joilla on kyky ylevään ja toisaalta niitä joilla ei ole.
Olipa kerran aika, jolloin kyky tunnistaa subliimi luonnossa ja ylevöityä sen äärellä oli yleinen tapa määritellä kirjallisen henkilöhahmon luonnetta. Gotiikan ja romantiikan sankareilla oli erityinen taito haltioitua niin pittoreskin kuin jylhänkin maiseman äärellä. Goethen Werther, Chateaubriand'n Atala, Wordsworthin runopuhujat olivat luontoherkkyytensä merkitsemiä. Luontokokemuksen kuvaaminen on yleisimpiä ja taitavimpia keinoja rakentaa henkilökuvaa niin Charlotte Brontëlla kuin Jane Austenilla – joka tosin myös ironisoi korkealentoisesti romantisoivaa mielikuvitusta (esimerkiksi ”Järki ja tunteet” tai ”Northanger Abbey”).
Vielä vahvempia esimerkkejä löytyy kuitenkin englantilaisen naiskirjallisuuden klassikosta, joka edelleen odottaa suomalaista kääntäjää ja saa luultavasti odottaa ikuisesti: Ann Radcliffen Mysteries of Udolpho (1794). Radcliffe on poikkeuksellinen sikäli, että hän saattoi kuvata maiseman erityispiirteitä sivukaupalla ja eritellä yksityiskohtaisesti luontoa tarkastelevan henkilöhahmon vaikutelmia.
”The setting rays, that tinged their snowy summits with a roseate hue, touched their lower points with various colouring, while the blueish tint, that pervaded their shadowy recesses, gave the strenght of contrast to the splendour of light.” (467.)
Radcliffe on tavallaan tarkka ja samalla aivan mahdottoman hämärä: hänen kuvauksensa tuntuvat nykylukijalle näännyttäviltä, ilman että niiden kohteista kuitenkaan syntyisi kovin tarkkoja mielikuvia. Hänen tekstinsä vyöryttää adjektiivia toisen perään, nimeää erilaiset puut ja pensaikot, mutta maisema ei näyttäydy konkreettisena. Mikä on ollut aikalaislukijan nautinto näiden kappaleiden äärellä? Udolpho oli 1700-luvun lopun ja 1800-luvun alun bestseller, kirja joka kaikkien aikaansa seuraavien oli pakko lukea. Suurin syy tähän oli varmasti sen mielikuvitusta kiihottava rikostarina linnan kummituksineen ja siniparta-aineksineen, mutta tuskin aikalaislukija näitten pitkien ja lukuisten maisemakuvausten ylikään hyppäsi.
Ainakin niillä on hahmoa rakentava merkitys. Ensimmäisiä asioita, joita mainitaan nunnaluostarista lähtevästä Blanchesta (tarinan toinen sankaritar) on hänen ihastuksensa matkalla aukeavan luonnon äärellä.
”The journey continued to give Blanche inexpressible delight, for new scenes of nature were every instant opening to her view and her fancy became stored with gay and beautiful imagery.[...]the romantic beauty of situation strongly impresses the imagination of Blanche, who observed, with sublime astonishment, the Pyrenean mountains...” (467.)
Päähenkilöiden tuntemukset asetetaan usein vastakkain toisen ihmistyypin kanssa – puhtaasti käytännöllisen, taloudellisesta tai viihteellisestä arvosta pinnallisesta kiinnostuneen, usein myös turhamaisen. Kohtaus rakennetaan esimerkiksi sillä tavoin, että jälkimmäinen möläyttää jotain asiaankuulumatonta tai moukkamaista ensinmainitun keskittyneen esteettisen kulutuksen lähestyessä nautinnon lakipistettä.
Tällaiset seurapiiri-ihmiset kun eivät huomaa mitä heitä ympäröi:
”Thus the party continued to converse, and, as far as civility would permit, to torture each other by mutual boasts, while they reclined on sofas in the portico, and were environed with delights both from nature and art, by which any honest minds would have been tempered to benevolence, and happy imaginations would have been soothed into enchantment.” (212.)
Jos he vain katsoisivat, he huomaisivat oman elämänpiirinsä pienuuden ja mitättömyyden. Mutta on eri asia osaisivatko he katsoa, sillä siinä on kyseessä ihmisluonteen sisäinen piirre, joka määrittää ihmisen toimintaa alusta lähtien, ja tällainen herkkyys ei välttämättä kuulu opittavien asioiden joukkoon. Sankarittaren luonnollisuus oli todella 'luonnollista', synnynnäistä, ei-opittua. Kaukanahan tässä mielessä ollaan modernista ihmiskuvasta.
'Pastoral' ja 'sublime' vilisevät Udolphon sivuilla tiheään tahtiin. Ne edustavat toisiaan täydentäviä vastakohtia: viljelty tasanko ja terävähuippuinen vuori, rauhaisasti soliseva virta ja voimakkaasti kuohuten maiseman leikkaava vesiputous. Pastoraali on harmonista, tuttua ja turvallista, sublime on hämmentävää, massiivista, vierasta.
Epäinhimillisessä subliimissa on usein myös jotain kamalaa, pelottavaa: se sopii kauhukohtausten taustaksi. Tämä epäilyttävyys siirtyy hahmoihinkin. Syrjäisten vuoristoseutujen asukit ovat konnamaisia linnanherroja tai pelättyjä rosvolaumoja; toki jokunen erakkopaimen saattaa korkeuksissa asustaa. Tasangon asukit ovat maanviljelijöitä, siis yleensä köyhiä palkkatyöläisiä: ei heistä tässä vaiheessa kirjallisuudenhistoriaa sankareiksi ole, mutta heidän kansanomaiset tapansa viihdyttävät, joko koomisena taikauskoisuutena tai kärryillä ajelevan sankarittaren silmille tarjoutuvina pieninä näytöksenä (laulu ja tanssi). Neutraalia taustaväkeä siis.
Moniin aikalaisiinsa nähden Radcliffe oli vielä hienohelmainen. Udolphossa koko maailma on pitkälti nauttivan, esteettisen katseen kehystämä näytös. Loistava esimerkki tällaiseen sisältyvästä hierarkiasta tarjotaan kun aatelisnuori St. Foix katselee luolassa yöpyvää seuruettaan nuotiotulen varjossa: he muodostavat kertovan taulun.
”St.Foix stopped to observe the picture, which the party in the cave presented, where the elegant form of Blanche was finely contrasted by the majestic figure of the Count, who was seated by her on a rude stone, and each was rendered more impressive by the grotesque habits and strong features of the guides and other attendants, who were in the back ground of the piece.” (601, painotukset minun.)
Radcliffen käyttämässä merkityksessä subliimi ei siis olekaan sellaista kokemista, jossa rajat minän ja luonnon välillä kaatuvat; jotain joka oikeasti järkyttää, pelottaa, hämmentää ja pakottaa hyväksymään omien käsitteiden rajallisuuden. Päinvastoin, hänen kuvauksissaan se luo ja vahvistaa näitä rajoja.
Vastakohtien logiikalle tyypillisesti kaupunki turmelee ja saastuttaa ihmisen jalot puolet, kuten myöhemmin romantiikan kukoistuksessa niin monilla kirjailijoilla. Mikään ei tiivistä nuoren sankarin olemusta niin kertovasti kuin toistuva toteamus siitä, että hän ei selvästikään ole vielä nähnyt Pariisia.
Blanche puolestaa huudahtaa: ”O, who would live in Paris, to look upon black walls and dirty streets, when, in the country, they might gaze on the blue heavens, and all the green earth!” (472.)
Subliimin kulta-aika on historiaa. Radcliffen tapa rakentaa henkilöhahmoa kuvaamalla voimakasta luontosuhdetta, ja asettamalla se vastakkain toisien hahmojen käytännöllisemmän asenteen kanssa, on kuitenkin kestänyt. Mieleen tulevat heti nuorten- ja tyttökirjojen klassikot, Vihervaaran Anna ja Runotyttö. Entä viime vuosina? Vai tehdäänkö ero nykyään vain sen perusteella, kuka kuluttaa ekologisesti? Luonnonystävä ei enää katsele vaan toimii?
Sitaatit: The Mysteries of Udolpho. Oxford University Press 1990.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti