perjantai 8. helmikuuta 2008

Vaarallinen romantiikka

Lukiessani viime kesänä Arnold Hauserin esitystä eurooppalaisesta romantiikasta törmäsin ajatukseen, joka jäi kaihertamaan mieltäni. Hauser esitti, että saksalainen romantiikka ja erityisesti siihen kuuluva persoonallisuusmystiikka oli tärkeä vaikute myös 1900-luvun saksalaisessa kansallissosialismissa.

Lukiessani nyt Hannah Arendtin kirjaa The Origins of Totalitarianism kohtasin samanlaisia argumentteja. Koska poliittinen historia ei kuulu vahvoihin alueisiini, en tiedä kuinka vakiintunut ja yleisesti hyväksytty oletus tämä on. Nämä tekstithän on kirjoitettu aika pian toisen maailmansodan jälkeen.

Arendtilla ja Hauserilla on myös samanlainen lähtökohta saksalaisen romantiikan luonteesta: se oli poliittisesti konservatiivista ja kieleltään korostetun epärationaalista. Romantiikka vastareaktiona valistusajattelun rationalismille lienee kaikille ennestään tuttu kulttuurihistoriallinen yleistys. Hauserin mukaan saksalainen romantiikka tulee kuitenkin ymmärtää erillisenä länsieurooppalaisesta. ”It was ascertained that the development followed different directions in Germany and Western Europe and that German romanticism proceeded from its originally revolutionary attitude to a reactionary standpoint, whereas Western romanticism proceeded from a monarchist-conservative point of view to liberalism.” (Hauser 1977, 153. Hän tosin myöntää heti tällaisiin jakoihin liittyvän yleistämisen.)


Molemmat kirjoittajat näkevät taustalla ennen kaikkea saksalaisen yhteiskuntarakenteen. Saksassa keskiluokka ei koskaan haastanut yläluokkaa eikä saavuttanut samanlaista asemaa kuin Ranskassa ja Englannissa. Saksalainen keskiluokka päätyi kehittämään ”persoonallisuuden” myytin ja siihen olennaisesti kuuluvan ”neron” käsitteen (pitkälle siinä mielessä kuin sen vieläkin ymmärrämme) korvatakseen oman vallan puutteensa. Yksinäisyyden ja yhteiskunnallisen merkityksettömyyden kokemuksesta kehittyi halu paeta utopiaan, mystiikkaan ja kieltää näkyvän maailman todellisuus.

”Personality worship developed as the only means of gaining at least some kind of social emancipation.” (Arendt 1994, 168.)


Saksassa keskiluokasta ponnistaneet intellektuellit kävivät (verettömän) taistelun sosiaalisesta asemastaan, jossa ”sisäinen persoonallisuus” toimi käsitteellisenä aseena. Arendtin mukaan taiteilijat saattoivat esittää itsensä ”todellisena aatelina”, joiden arvo ei perustunut historialliseen sattumaan tai perintöön vaan synnynnäiseen nerouteen. Tähän liittyy kaiken puhtaasti arkisen ja käytännöllisen, rahan tekoon tähtäävän toiminnan (kaupankäynti) halveksunta.

Arendt käyttää esimerkkinä klassista Bildungsromania, Goethen Wilhelm Meisterin oppivuosia, jonka lopussa Wilhelmin persoona valmistuu ja kypsyy vasta kun hän luovuttaa sen ylempiensä eli valistuneen aateliston holhoavaan ohjaukseen. Keskiluokkainen elämäntapa ei voi tarjota ratkaisua runollisen persoonallisuuden ja maailman tukahduttavan proosallisuuden välillä, kuten myös Hegel omassa romaaniteoriassaan totesi.

Toinen suosittu oletus saksalaisesta kulttuurista oli sen ”epäpoliittisuus”: saksalainen kirjallisuuskin oli sisäänpäin suuntautunutta ja persoonan henkilökohtaiseen kehittämiseen tähtäävää. Näin esitti myös Thomas Mann 1920-luvulla (joskin natsien valtaannousun jälkeen hänen näkemyksensä muuttuivat). Mannin romaaneissa saksalaisen kulttuurin erityispiirteet saivat usein polyfonis-ironisen käsittelyn. (Mannin romaanihahmot tapasivat myös sanallistaa käsittelemänsä inhimilliset ongelmat kulttuurien ja kansojen välisiksi, kuten humanisti Settembrini, joka vaahtoaa Taikavuoressa vaarallisista ”aasialaisista” vaikutteista.)


Miten antipoliittisesta ja individualistisesta romantiikasta sitten päädytään kansallissosialismiin?

Arendt esittää, että nationalistisen heimoajattelun ohella juuri romantikkojen tapa korostaa sisäistä persoonallisuuttana ihmisarvon lähteenä oli toinen merkittävä pohja myöhemmälle rotuerottelulle. ”From the latter arose at the end of the century the grotesque homunculus of the superman whose natural destiny it is to rule the world” (Arendt1994,170.)


Kuulostaa rohkealta yleistykseltä. Toisaalta ei ole vaikeaa nähdä jälkiä nerokultista natsismin mytologiassa (”valittu” kansa ja rotu; rotujen sisäinen, synnynnäinen eriarvoisuus). Vastaavasti antisemitistinen ideologia korosti juutalaisten mainetta rahantekijöinä, moraalittomina kauppiassieluina ja materialisteina. Mutta erittäin tärkeä vaihe, se miten yksilön piirteet muuttuisivat ajattelussa rodullisiksi piirteiksi, jää avoimeksi.

Mitä tuumivat germanistimme tästä?

Olisin myös iloinen, jos osaatte suositella kiinnostavia esityksiä, varsinkin tuosta viimeisestä aiheesta.


Sitaatit

Arnold Hauser 1977, The Social History of Art (1951). London: Routledge & Kegan Paul.

Hannah Arendt 1994, The Origins of Totalitarianism (1948). New York: Harvest, Harcourt Inc.

7 kommenttia:

RistoNp kirjoitti...

Bildung ja persoonalisuuden kehittäminen ei ole Arendtin mukaan vain henkiseen eliittiin pyrkimistä.
Löysin hyllystäni Arendtin esseen "Berliinin salongista" jäseneksi hyväksyttiin "persoonallisia henkilöitä" säätyyn katsomatta, Tässä hän ei näe bildungia niinkään eliittisalongin kuin emansipaatiosalongin merkityksessä. Juutalaisnaisten mukaan pääsemisen taustalla hänen mukaansa oli oman tradition höltyminen ja toisaalta sivistys, joka mahdollisti naisten sosiaalisen emansipaation.
Kiinnostavaa, että erityisen halveksivasti Arendt suhtautuu "näyttelijoihin" salonkivieraina, heidän esiintymiskykynsä on irrallaan ajattelukyvystään.

Arendt viittaa että ei ole sattuma, että Wilhelm Meister oli näyttelijä.

Ei varmaankaan ole sattuma, että Thomas Bernhandtin myrkyllinen kuvaus (Hakkuu, 2007) Wienin salongista 50-luvulla hyödyntää sitä että illan kunniavieras on "näyttelijä" tyhminen mielipiteineen.

Askelnopsa kirjoitti...

Arendtilla on varmaan eri painotuksia eri kirjoituksissaan myös salonkikulttuurin suhteen.

Tässä antisemitismin historiaa ja totalitarismia käsittelevässä teoksessa Arendt on lähes pelkästään kriittinen salonkeja kohtaan.

Hänen mielestään juutalaiset "päästettiin" 1800-luvun lopulla näkyvään asemaan salongeissa vain koska he sattuivat olemaan juutalaisia ja tämä teki heistä kiehtovia; toisaalta näiden "eliittijuutalaisten" täytyi piilottaa oma yhteisöllinen juutalaisuutensa.
Kaikkien tietämä salaisuus, siis. Kiintiöjuutalaisten arvostaminen ei merkinnyt epäluulojen vähenemistä. Pikemminkin salonkiväen piirissä ennakkoluulot muuttuivat kaikkea dekadenttia ja erikoista koskevaksi fetissiksi. Kertovaa sekin, että Arendt vertaa juutalaisten asemaa homoseksuaalien tilanteeseen:
"They [the society of the Second Empire] did not doubt that homosexuals were 'criminals' or thay Jews were 'traitors'; they only revised their attitude towards crime and treason."
Tästä Arendt löytää esimerkkejä myös Proustilta.

Kiinnostavaa sekin, että tässä Arendtin kirjassa naisia ei käsitellä erillisenä sosiaalisena ryhmänä.

Askelnopsa kirjoitti...

Kiinnostava ajatus toisessa kommentissasi siitä, kuinka esim. Jenan piirissä "nero syntyisi ryhmässä" eikä merkitsisi vain yksilöllistä ominaisuutta.

Hauskaa sekin, että se taiteenlaji johon "yhteisöllisen nerouden" on helpointa liittää on...teatteri.
(Omana aikanamme myös elokuva.)

RistoNp kirjoitti...

Voidaanko ajatella niin, että keskiluokka katsoo unelmakuvaansa "näyttelijässä" (kuten Arendt toisaalla sanoo).Ja siksi Goethe, joka oli aina niin kohtuullinen, käsittelee Wilhelm Meisterissa nimenomaan keskiluokalle tarpeellista bildungia.

Askelnopsa kirjoitti...

Toisaalta eikö kunniallisuutta vaaliva keskiluokka ole historiallisesti halveksinut näyttelijöitä, noita epäilyttäviä maankulkijoita vailla kiinteää omaisuutta ja paikallisia siteitä? Voi tietysti olla jotain poikkeustapauksia, virallisen suuruuden saavuttaneita näyttelijöitä, joita keskiluokka palvoo.

Wilhelm Meister puolestaan päätyy Tornin seuran ohjauksessa hylkäämään teatterin ja siihen liittämänsä haaveet. Tietysti nämä harharetket ovat olleet osa hänen Bildungiaan mutta jotenkin negatiivisesti, eikö totta? Erehdyksien kautta oppimista jne...

Vaikea teksti tuo Wilhelm Meister on ja vaikea sanoa mitä sen viimeiset sata sivua oikeastaan tarkoittavat, kuinka tosissaan ne pitäisi ottaa.

Jari Kauppinen kirjoitti...

Aiheesta on olemassa Arendtia hieman jatkava Philippe Lacoue-Labarthen ja Jean-Luc Nancyn teos "Natsimyytti", Tutkijaliitto.

Askelnopsa kirjoitti...

Kiitos vihjeestä.