Brontë ja kallonmuodot

Villette (1853): väsynyt Lucy Snowe on saapunut Madame Beckin pensionaattiin Villetten pikkukaupungissa Belgiassa. Ensimmäisen yön jälkeen hän antaa lukijalle kuvauksen emännästään:

”I know not what of harmony pervaded her whole person; and yet her face offered contrast, too; its features were by no means such as are usually seen in conjunction with a complexion of such blended freshness and repose: their outline was stern; her forehead was high and narrow; it expressed capacity and some benevolence, but no expanse; nor did her peaceful yet watchful eye ever know the fire which is kindled in the heart or the softness which flows thence.” (72.)

Lucy on Charlotte Brontën kertojille tyypillisesti aika monisanainen kuvatessaan hahmojen ulkoista olemusta; kokonaisuutta joka rakentuu kasvonpiirteistä, liikkumisesta, äänensävystä ja katseesta. Tuttua on sekin, että heidän olemuksensa antama ensivaikutelma saa vahvistuksensa tarinan edetessä. Ihmisen ulkoinen olemus paljastaa jo etukäteen hänen luonteensa ja toimintatapansa.

1800-luvulla tällainen analyysi oli osittain tieteellistä toimintaa. Luonteenpiirteiden paljastaminen tapahtui kasvojen ja ruumiinrakenteen avulla (fysiognomia) sekä kallonmuotoa tarkkailemalla (frenologia). Villettessä Monsieur Paulia pyydetään suorittamaan fysiognominen analyysi Lucyn luonteesta. Paul on tarkkanäköinen mies, joka myös uskoo taitoonsa nähdä ihmisten läpi ja pääsee opettajan virassaan tätä kykyään toteuttamaan. Lucyn suhteen hän on ilmeisesti epävarma koska ei sanavalmiudestaan huolimatta anna tuomiotaan suuntaan eikä toiseen.

Villetten selityksissä käy ilmi että Charlotte Brontë oli erittäin kiinnostunut frenologiasta. Tästä osoituksena kylmän Madame Beckin otsa, joka ei anna tilavuuden vaikutelmaa. Tiedeuskon vuosisadalla myös englantilainen kirjallisuus on täynnä jälkiä tieteellisistä diskursseista, vaikka Brontën tapaiset kirjailijat olivat kaukana jonkun Emile Zolan metodeista.

Villette, oma suosikkini Brontën sisarten romaaneista, on toki samanaikaisesti monia asioita: yksi niistä on protestanttisen sielun propagandaa katolista Eurooppaa vastaan. Siinä rakennetaan ja vahvistetaan englantilaisia kansallisia myyttejä. Teoksen maailmassa englantilais-protestanttinen selväjärkisyys kohtaa belgialais-katolisen taikauskoisuuden, rehti periaatteellisuus kaksinaamaisen hienostelun. Romaani kuitenkin myös vaihtaa näkökulmaa ja antaa ujostelevan kertojansa taitavan monimielisesti kommentoida englantilaisen herrasmiehen kyvyttömyyttä antautua taideteokselle ja hurmautua näkemästään. Ja onhan Lucyn rakastettukin lopulta tämän vieraan kulttuurin tuote.

Kallon tilavuus sopii nostaa esille vain toisen kansan yhteydessä. Neutraalilta vaikuttava tieteellinen katse kohdistetaan niihin jotka eivät ole meikäläisiä. Lucyn kohdatessa maanmiehensä Dr. Johnin (”true Young English Gentleman”) aivan erilaisia, vähemmän tieteellisiä ja enemmän subjektiivisesti värittyneitä piirteitä nostetaan lukijan nautittavaksi.

”...his profile was clear, fine and expressive...his chin was full, cleft, Grecian, and perfect...I recognized his very tread...firm and equal stride...” (96)

Frenologia on pitkään tunnustettu pesudotieteeksi ja sen kuuluisimmat sovellukset ovat tehneet siitä myös pahamaineeisen. Kallon kuhmuja käytettiin perusteluna rikollisten luokitteluun ja rasististen evoluutioteorioiden tukemiseen. Siirtomaaisännät ja natsit todistelivat rotujensa ylemmyyttä frenologian avulla. Brontën lukemisen jälkeen jää hieman huvittamaan se, että maa, jossa fysiognomia ja frenologia vielä 1900-luvulla vaikuttivat oli Belgia ja että sen tunnetuin puhemies Paul Bouts oli ensikoulutukseltaan katolinen pappi.

Charlotte Brontë: Villette. Oxford: Oxford University Press, 2000.