Cervantesin kaunis kaunis

Klassikkoesseessään S/Z Roland Barthes toteaa, että kauneutta – toisin kuin rumuutta – ei voida kirjallisuudessa kuvata tai selittää yksityiskohtaisesti. Barthesin mukaan kauneus toistaa itsensä kauniin ihmisvartalon jokaisessa yksityiskohdassa, sanoen: olen mitä olen. Se saa aina merkityksensä sitaattien ja vertausten kautta: ”kaunis kuin”. Tämä viittausten sarja on tietysti loputon.

Tämä Barthesin tiivistys kohosi mieleeni useaan otteeseen lukiessani viimevuotista mainiota Cervantes-käännöstä, Opettavaisia kertomuksia. Tämän kirjailijan tuotannossa kohtaa alituiseen täydellisen kauniita naisia, joiden kauneudesta todetaan, että sitä ei voi kuvata. Usein Cervantes lähestyy kauneutta kertomalla sen vaikutuksesta katsojiin.

Vain harvoin espanjalainen mestari innostuu niin taivaita maalailevaan kaunopuheisuuteen kuin ”englantilaisen espanjattaren” Isabelan suloja esitellessään. Mutta miltä Isabela oikeastaan näyttää? ”Kuin...kuin...tai ehkä pikemmin...”

Isabela saapui seurueineen palatsiin ja astui kuningattaren saliin näyttäen niin kauniilta kuin vain mielikuvituksen rajoihin voi mahtua. Sali oli suuri ja avara. Isabelan seurue pysähtyi kunnioittavan etäisyyden päähän, ja tyttö lähestyi kuningatarta yksin. Astellessaan hän näytti taivaan tähdeltä tai auringon polttamilla seuduilla seesteisen rauhallisina öinä kuiskaavalta viileältä tuulenhenkäykseltä, tai ehkä pikemminkin kahden mustan vuoren välistä kiitävältä aamuauringon säteeltä. Sellaiselta hän näytti, ja Amorin tuliset nuolet lehahtelivat hänen silmistään, kun hän purjehti hoviväen keskellä kuin komeetta, joka ennustaa roihuavia tulipaloja läsnäolijoiden sieluihin. (223-224.)

Sitaatti: Opettavaisia kertomuksia. Suom. Arto Rintala. Faros 2007.